Utopian askelmerkit

Julkaisen Viron 24.2. itsenäisyyspäivän kunniaksi lyhennetyn esseen syksyllä 2021 ilmestyvästä kirjasta Viro maailmanvallaksi.

Virolaisen kuvataiteilija Ado Vabben maalaus Seine (1924). Virossa on aina haettu läntistä yhteyttä ja yhteistyötä, kun siihen on ollut mahdollisuus.

Utopiat ovat konkreettisina pyrkimyksinä sellaista, mitä utopialla arkikielessä sanotaan. Niistä irtaantuu partikkeleita todellisuuteen. Talot eivät ole kristallia ja alumiinia. Keskellä kaupunkia harvoin kasvaa appelsiinitarhoja tai sitruunapuutarhoja. 

Sellainen utopia oli myös tasa-arvoinen ja solidaarinen työläisvaltio Neuvostoliitto. Ainakin unelmissa ja teorioissa. Todellisuudessa kyseessä oli tasapäistämisen, individualismin kuoleman ja luokkavihan aate ja se toteutui irvikuvana siitä, mitä sillä tavoiteltiin.

Kenties utopistit ovat itse vilpittömiä, mutta utopian toteuttajat harvoin. Heidän joukkoihinsa päätyy monenlaisia fanaatikkoja, jotka näkevät vain mustan ja valkoisen sekä lauma opportunisteja ja rikollisia, jotka haluavat hyötyä tilanteesta.

Taiteilija M.A. Numminen julkaisi vuonna 1987 virolaiselle Juhan Viidingille omistetun kirjan “Kirjeitä virolaiselle runoilijalle”. Sekava kokoelma erilaisia ajatuksia suomalaisuudesta ja eurooppalaisuudesta tuntuu vain vaivoin perustelevan kirjamuotoaan. Numminen tarinoi saman vuoden Kansan Uutisten lukijaristeilymatkastaan Tallinnaan. Tai ei aivan Tallinnaan, sillä risteilyllä vain satamaluotsi kävi lyömässä lemmenlaiva Sally Albatrossin papereihin leimat, jotta janoiset sosialistit saisivat verovapaat juomansa ostettua Tallinnalahden satamassa killuvassa paatissa.

“Hiukan haikea olo nousi rintaani, kun näin Tallinnan ääriviivat. Toombea (sic!) kohosi suippotorneineen silmieni eteen, erotin Olümpia- ja Viru-hotellin piirteet, katselin Piritalle ja Kirovin kolhoosiin päin. Muistin Kadriorgin kiehtovan kaupunginosan, sen hurmaavat puutalot ja mieliinpainuvat kahvilat. Olisi ollut hienoa kävellä Tallinnan kaduilla muutama tunti.”

En tiedä mitä virolaiset olisivat ajatelleet siitä, että suomalaiset kapitalistisesta vapaudesta nauttivat ihmiset kyhjöttivät Neuvostoliiton talousjärjestelmää pohtivassa seminaarissa Tallinnan eteen parkitun laivan yökerhossa. Kansanedustaja Esko Seppänen ja Neuvostoliiton lähetystöneuvos Valeri Dmitriev keskustelivat perestroikasta, novoje vremnijasta ja glasnostista. 

Kun Numminen kuvailee Sally Albatrossin tilaisuutta kirjeessään neuvostojärjestelmästä kärsineelle runoilija Juhan Viidingille, en voi olla ajattelematta Viidingin reaktiota. Ovatko nuo suomalaiset hulluja, hän kenties ajatteli, mutta ymmärtäväisesti.

Zhiguli oli AvtoVAZin tärkein tuotemerkki. Tai ehkä vieläkin tärkeämpi oli tärkeimpien Zhiguli-mallien vientimerkki Lada.

“Dmitriev kertoi Gorbatšovin vierailusta Ladan tehtaalla. Työntekijät ja johto ylistivät Ladan ominaisuuksia, mutta sanoivat että vielä parempaan tähdätään, siihen että Lada olisi viiden vuoden kuluttua samalla tasolla kuin länsieurooppalaiset saman lajin autot. Gorbatšov oli todennut tähän, että ei pidä pyrkiä samaan kuin länsieurooppalaiset autot, pitää pyrkiä siihen, että Lada on viiden vuoden kuluttua parempi, sulavampi, ajettavampi ja saasteettomampi kuin länsieurooppalaiset autot.”

Nummista lukiessa tulee mieleen, miten venäläiset käsittävät sanan valhe. Lozh on suoranainen valhe tai huijaus. Nepravda on epätotuus. Sitten on vranjo. Vranjo on valhe jonka sekä esittäjä että usein myös vastaanottaja tietävät valheeksi, mutta silti molemmat käyttäytyvät kuin väite olisi tosi. 

Puhe Ladan kehityksestä oli vranjoa pahimmillaan. Sen tiesi Gorbatshov. Sen tiesi lähetystöneuvos Dmitriev. Sen tiesi kirjeen saanut Viiding. Mutta tiesikö sen M.A. Numminen, siitä en ole varma. 

Lopuksi laulettiin työväenlauluja.

Taiteilija Mauri Antero Numminen risteilyvuosinaan.

*

Kun Numminen pohdiskeli syntyjä syviä Tallinnanlahdelle parkkeeratussa risteilyaluksessa, Baltiassa katseet oli suunnattu jo tulevaisuuteen.

Latvialainen diplomaattikirjailija Anna Zigure kuvaa vuoden 1988 huhtikuun Viron kirjailijaliiton aloitteesta pidettyä kulttuuriliittojen konferenssia sähköiseksi. “En ollut eläessäni kuullut  niin suoraa puhetta”, Zigure kertoo. “Latviassa se ei vielä ollut tapana.”

Zigure kertoo kirjassaan “Kuitenkin niin lähellä” (Otava 1997), miten hän konferenssin jälkeen matkusti kotiinsa Riikaan ja toi vapauden tuulahduksia mukanaan Virosta. Kun muutamaa kuukautta myöhemmin vastaavanlainen konferenssi järjestettiin Latviassa, tuhatpaikkaisessa salissa istui muiden kuulijoiden joukossa jännittynyt Boriss Pugo, Latvian kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri, Neuvosto-Latvian ykkösmies. 

Kovan luokan neuvostokommunisti, latvialainen Boriss Pugo.

Muutamaa vuotta myöhemmin läpimarinoitunut neuvostokommunisti Pugo yritti vallankaappausta muiden taantumuksellisten voimien kanssa Neuvostoliitossa. Niin sanottu Janajevin kopla vietti vallassa jokusen päivän, tarinoiden mukaan täysin vodkapäissään, ja Boris Jeltsinin johdolla valta palautettiin Krimillä vangitulle Mihail Gorbatshoville. Hänelläkään se ei pysynyt enää kauaa, vaan Neuvostojen liitto kaatui omaan mahdottomuuteensa ja kolmetoista maata irtautui imperiumista omiksi valtioikseen.

Jeltsinistä tuli sankari lähes kaikkialla läntisessä maailmassa ja Pugo teki laajennetun itsemurhan vieden vaimonsa mukanaan. Ziguren näkemys Pugosta on tragikoominen: “– osaltaan juuri hänen toimintansa kautta Latvian kansa saavutti itsenäisyyden.”

*

En ole ilmoittautunut seminaariin, mutta toimittaja Pekka Virkki vetää minut hihasta mukaan. Olemme olleet “Kommunismin uhrit” -muistomerkin julkistustilaisuudessa ja seminaari jatkuisi heti tämän jälkeen. Miksipä ei?

Kilistelemme lasia pihalla kirjailijoiden Imbi Pajun, Ilmar Taskan ja Sofi Oksasen kanssa ja vaihdamme kuulumisia. Kaikki ovat yllättävän vakavia. Onhan tämä toki vakava aihe, mutta siitä on jo niin paljon aikaa. Seminaarissa käsitellään juuri sitä tragediaa, mikä minua kiinnostaa: miten utopismi muuttuu pahimmillaan hirvittäväksi katastrofiksi.

Virolaisten syvää kommunismivihaa on ymmärrettävä taustaa vasten. Lähes joka perheessä on kärsitty valtavasti, joko sukulaisen tai itsensä Siperian kyydityksestä, maan ja omaisuuden varastamisesta, kurjista oloista, alemmuudentunnosta, kidutuksesta, sorrosta, epäoikeudenmukaisuudesta, teloituksista, indoktrinaatiosta ja tietysti – huonosta palvelukulttuurista. 

Oksanen on panelistina, me muut seuraamassa keskustelua. Hän pitää kiinnostavan alustuksensa pääasiallisena kontekstina suomettumista. Hän painottaa suomalaisten neuvostosuhteen siirtyneen osittain suhteeksi Venäjää kohtaan. Oksanen kertoo kansainväliselle yleisölle virallisesti puolueettoman Suomen saaneen osansa naapuri-imperiumin vaikutuksesta niin tutkimuksessa, taiteessa kuin jopa koulukirjoissa. Oksasen mukaan tämä näkyy edelleen Suomessa. “Jos puhut venäläistä politiikkaa vastaan, saat helposti provokaattorin maineen”, hän mainitsee.

Kirjailija Sofi Oksanen puhui suomettumisesta ”Kommunismin uhrit” -seminaarissa.

Lakimies ja Tarton yliopiston kansainvälisen lain professori Lauri Mälksoo pohtii ovatko ideologioiden rikokset mahdollisesti imperiumien rikoksia? Ekspansiiviseen politiikkaan on aina kuulunut vapauden ja yksilönoikeuksien polkeminen. Lakimiehenä hän myös kommentoi, että kansainvälinen laki on aina voittajien lakia. Siitä voi lukea kuka on ollut niskan päällä. 

Kun Mälksoolta kysytään, kuinka on mahdollista, että kommunismilla on edelleen kannattajansa, hän nostaa esiin itävaltalaisen Grazin kaupungin valtuuston, jossa on laaja kommunistiedustus. “Entiset kommunistit ovat usein myyneet itsensä internationalisteina”, hän vastaa. Mälksoon ajatukseen kytkeytyy Virossa vahva pienen kansan eetos: kansallisuus on pienen kansan edustajan individualistinen tae.

Neuvosto-Eestin pitkän linjan toisinajattelija ja uudelleen itsenäistyneen Viron eurokansanedustaja Tunne Kelam nostaa yleisön joukosta esiin ajatuksen siitä, tarvitsevatko hirviömäistä politiikkaa käyttäneet diktaattorit politiikalle avukseen verukkeen, jonkinlaisen ideologian todisteen, jolla toteuttaa ratkaisujaan. Kelamin mielestä muun muassa Kommunistinen manifesti on sellainen veruke.

Yleisöstä nousee hollantilainen konferenssivieras mainitsemaan olevansa 1970-luvun vasemmistoradikalismin ikäluokkaa ja hänestä uudempi vasemmisto ei tavoittele samanlaisia keinoja kuin kommunismi aiemmin. Syyksi hän arvioi  postmodernismin luoman moniarvoisuuden. Näkemys saa sekä hyväksyntää että kritiikkiä, retoriset painot ovat asiallisia.

Keskustelussa nousee esiin myös Kiinan osuus kommunismin rikoksissa ja maailman demokraattisten maiden suhtautuminen Kiinaan tulevana maailmanmahtina. Sofi Oksanen nostaa esiin Kiinan uuden pehmeän vaikuttamisen politiikan. Oksasen mukaan Kiina on sijoittanut valtavasti Hollywoodiin ja pyrkii luomaan itsestään parempaa kuvaa. 

Pääasiallinen näkökulma keskustelussa pysyy totalitaaristen aatteiden vastustamisen tärkeydessä. Ruotsalainen kokoomuspoliitikko ja Euroopan parlamentaarisen neuvoston yleiskokouksen varapuheenjohtaja Göran Lindblad vetää yhteen seminaarin teemoja ja aiheita. Hän painottaa ruotsalaiseen tapaan keskustelun tärkeyttä ja muistuttaa, että mikäli puhutaan kommunismin rikoksista ja keskustelukumppani kysyy “Entäpä näiden toisten rikokset”, ei pidä suostua vaihtamaan aihetta. 

Jännittävää, että vaikka Latviasta ja Liettuasta on paikalla ministeritason vieraita ja Ruotsista ja monesta länsimaasta tunnettuja poliitikkoja, me olemme toimittaja Virkin ja Sofi Oksasen kanssa ymmärtääkseni ainoat paikalle tulleet suomalaiset. Oksanen sanookin myöhemmin ulkona, että se todistanee hänen sanansa. 

Tuolla hetkellä tunnen hivenen häpeää sanasta suomettuminen. Missä on tapahtumahetkellä ulkoministerinsalkkua kantanut Timo Soini tai edes hänen edustajansa?

*

Seminaarissa ei liiemmin sivuta Viron miehityksen alkua. Siitä vallitsee yksimielisyys miehitetyssä maassa, mutta suomalaisessa historiantutkimuksessa on värikkäämpää.

Historioitsija Osmo Hyytiän mukaan virolaiset tiesivät kuuluvansa Neuvostoliiton valtapiiriin, koska Hitler oli jo kutsunut Baltian saksalaiset kotiin syksyllä 1939. Toisen historioitsijan, Martti Turtolan, mukaan Viron ensimmäinen presidentti, tuolloin lähes diktaattorimaisesti maata hallinnut Konstantin Päts ja hänen asetoverinsa kenraali Johan Laidoner käytännössä luovuttivat maan Neuvostoliitolle sulassa yhteisymmärryksessä. Turtola käyttää Päts-elämäkerrassaan termia maanpetturit.

Vieläkin hurjempaa tulkintaa esittävät Suomessa lähes persona non-grataksi itsensä ajaneet entinen toimittaja Leena Hietanen ja informaatiovaikuttajana työskentelevä Johan Bäckman. He ajavat Neuvostoliiton propaganda-ajatusta totena siitä, että Viro liittyi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon.

Kaikkia näitä näkemyksiä pidetään varsin epäkerettiläisinä virolaisen historiantutkimuksen parissa. On selvää, että Viro miehitettiin ja sen teki sosialistista imperialismia harjoittava suurvalta. 

Viron ensimmäinen presidentti Lennart Meri toi tilanteeseen uuden näkökulman ja jatkoajatuksen: kylmä sota päättyisi vasta, kun Baltian maat olisivat Naton jäseniä. Lännessä ajatusta pidettiin radikaalina, mutta Meri sai virolaiset innostumaan asiasta nopeasti.

Kirjailijapresidentti Lennart Meri ajoi Viroa Naton jäseneksi.

“Presidentin tärkein tehtävä on uskollisuus Virolle. Presidentin on osattava arvostaa historiallista jatkumoa”, Meri ilmoitti otettuaan presidentinoikeudet vastaan Tukholmassa pakolaishallituksen pääministeriltä Heinrich Markilta vuonna 1991. Historiallisena jatkumona Meri tarkoitti Viron askeleita länsimaiden joukossa. Jatkumon oli vain katkaissut hetkeksi itäinen pakkovalta.

Kun Yhdysvaltain ja Baltian maiden yhteistyösopimus allekirjoitettiin tammikuussa 1998, Meri sai hymyillä: “Muistutamme mieliin, ettei Yhdysvallat ole koskaan tunnustanut Viron, Latvian ja Liettuan pakkoliittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940 vaan Yhdysvallat pikemminkin arvioi näiden maiden valtioiden jatkuvuuden katkeamattomaksi istenäisyyden julistuksesta lähtien – politiikka, mitä Yhdysvallat on jatkuvasti harjoittanut viiden vuosikymmenen ajan.”

Viro pyrki kaikin voimin lähteen ja nyt sille oli turvallisuuden takaava sinetti. Venäjää ei tarvinnut enää pokkuroida. “Tiedän kuka on tämän päivän Molotov, vaikka Ribbentroppia en vielä tunne”, Meri sanoi Saksan liittokansleri Helmut Kohlille. 

Yksi merkittävä osa utopiaa oli saavutettu. Mutta se oli vain ensimmäisiä askelia.

*

Virossa neuvostoinvaasio ei vain hävittänyt kymmeniä tai satoja tuhansia virolaisia ja heidän kulttuuriaan, vaan myös maan laajat vähemmistöt.

Vironsaksalainen vähemmistö teki erikoisen ennätyksen olemalla koulutetuin vähemmistö koskaan maailmassa. Eikä kaikissa asioissa edes vain vähemmistö, vaan akateemisen koulutuksen saaneiden suhteellinen osuus oli suurempi kuin millään muulla etnisellä ryhmällä koskaan missään.  

Silti he vironruotsalaisten tapaan katosivat kokonaan; kaksi elinvoimaista ryhmää hävisi yhden sukupolven aikana. Se on käsittämätön hävitys ja kulttuurin tuhoaminen. Heidän Heimatinsa ja Aibolandinsa oli tuhottu, sodassa poltettu ja kulttuurista tuhottu. 

Ei ole ihme, että kun Janajev, Pugo ja muut änkyrästalinistit yrittivät putschiaan vuonna 1991, Tallinnassa pelättiin toden teolla. Olisiko tämä se kerta, jolloin virolainen kulttuuri tuhotaan lopullisesti?

“Äitini on kyyditetty kaksi kertaa Siperiaan. Ensimmäisen kerran lapsena, toisen kerran 18-vuotiaana ja raskaana, minua odottaessaan”, kertoo vajaa seitsemänkymppinen ystäväni. “Kun putsch tuli, hän oli varma, että hän näkee kolmannen kerran Siperian.”

Kun äiti pitää varastossa paria korppupussia, jonka sisältö on parempi vaihtaa nelisen kertaa vuodessa, kestävät ja lämpimät vaatteet sängyn alla lähtövalmiina; kun kirjeet ja kirjat poltetaan lasten mentyä nukkumaan pienimpiäkin muistilappuja myöten. 

Demokratiassa syntynyt ja elänyt ihminen ei pysty näkemään yhtä lailla pakkovallan pelkoa. Läpikotainen ismi, täydellinen ja kokonaisvaltainen riippumatta sen sanellusta sisällöstä. Vallanhaluun kytkeytyvä oikeassa olemisen pakko.

“Kun televisiosta näytettiin humalaisia vallankaappaajia, heidän vapisevia käsiään ja harhailevia katseitaan, pystyin jo hyvin uskomaan nopeaan vapautumiseen”, kirjailija Enn Soosaar kirjoittaa teoksessaan Viron nurinkurinen vuosisata (Like 2011).

Muistan itsekin lapsuudesta Janajevin juomisputken. Luulin hänen tuolloin olevan vain hyvin vanha, vanhempi kuin isoisäni, mutta viisikymppisellä miehellä olisi ilmeisesti vain pettänyt hermot ilman vodkan tuomaa vapautusta. Jeltsinissä sentään oli energiaa. 

Televisiokuvista kuitenkin välittyi lamavuodessa olevan Suomen ja Neuvostoliiton erot. Olin nähnyt tämän omin silminkin vain pari vuotta sitten Neuvosto-Viipurissa, mutta se kaikki keskeneräisyys välittyi myös Moskovan kaduilta. 

Latvialaisen Anna Ziguren kuvaus latvialaisten ja suomalaisten eroista selittää myös virolaisten ja suomalaisten kulttuurien eroa sekä neuvostoajan vaikutusta siihen:

“Elintasoero Latvian ja Suomen välillä kasvoi kasvamistaan. Varmaankin itsesuojeluvaiston ohjaamana koetin välttää vertailua. Se ei kuitenkaan aina ollut helppoa. Jo Georg Otsin kannalle noustua huomasi väkisinkin, että ulkomaalaiset olivat nopeampia ja touhukkaampia kuin meidän ihmiset. Meillä kaikki tapahtui ikään kuin hidastetussa filmissä.”

Ziguren käsityksen mukaan neuvostovallan alaisesta miehitetystä maasta länsimaahan vaati paljon voimia. “Uudelleen orientoituminen ei ollut niinkään helppoa. Laivasta tultua olivat ensimmäisinä hetkinä Helsingissäkin vielä silmien edessä Riian kadut, sen haisevat porraskäytävät, ihmisten töykeät ilmeet ja kaupat, jotka suomalaisittain ajatellen muistuttivat kaatopaikkoja.”

Puhumattakaan neuvostovallan voimankäytöstä. Puhumattakaan repressioista ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Mikä on se taika, joka kaivaa esille pahimman kaltaiset sadistit esiin poikkeusolosuhteissa tai kieroutuneissa, rikollisissa yhteiskunnissa? Viron sovjetisointi käänsi osan ihmisistä niin inhimillisistä, idealistisista kuin opportunistisistakin syistä puolueen jäseniksi ja heitä tarvittiin vallanhaltijoiden puolesta myötäjuoksijoiksi ja likaisen työn tekijöiksi. 

Suuri osa kääntyi vain näytelläkseen. Todellisuudessa he jarruttivat kehitystä kaikin tavoin. Olihan imperiumi vienyt heiltä melkein kaiken. Siksi se, miten virolaisten oli vaikea muuttua historiallisten tapahtumien objekteista subjekteiksi, saattaa olla yksi syy siihen, miksi virolaisten tai latvialaisten on pidettävä edelleen niin lujasti kiinni omastaan, kun oma on saavutettu.

Yritysten myyminen ulkomaille on kauhistus. Pakolainen on epäilyttävä. Ulkomainen toimitusjohtaja on hivenen arveluttava. 

Vaikka usein ne ovat myös keinoja uudistua.

*

Tunne Kelam jäi 83-vuotiaana eläkkeelle Euroopan parlamentistä. Hän on kenties kuuluisin neuvostoajan virolainen toisinajattelija.

Sergei Soldatov, Enn Tarto, Ain Saar, Lagle Parek sekä seminaarissa tapaamani Tunne Kelam. Nimiä, jotka muistetaan kolmenkymmenen vuoden takaa. 

Toisinajattelijoita, dissidenttejä. Gulageille suljettuja kapinallisia. Monet heistä toimi yhdessä. Monille Neuvostoliitto oli vielä hirvittävämpi kärsimys kuin tavalliselle kansalle.

Tunne Kelamin kotiyliopisto, kuten hänen piiriään kutsuttiin, esitti Yhdistyneille Kansakunnille kirjeen, jossa tuotiin esille näkemys tavoitteesta Viron itsenäisyyden palauttamiseen. YK ei koskaan vastannut kirjeeseen, jota ei allekirjoitettu nimillä, vaan Viron Demokraattisen liikkeen ja Viron Kansallisen Rintaman nimissä. 

Neuvosto-Eestissä kyllä arvattiin, ketkä olivat kirjeen takana. KGB tutki pari vuotta asiaa, mutta Kelamia vastaan ei löytynyt todisteita. Sen sijaan Kalju Mätik, Artjom Juskevits, Sergei Soldatov ja Arvo Varato pidätettiin ja tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Tunne Kelamille järjestettiin kuitenkin potkut työpaikastaan. Aiemmin hän työsti Neuvosto-Eestin ensyklopediaa yhdessä työryhmänsä kanssa, mutta potkujen jälkeen hänestä tuli yövahti kanatilalle.

Myöhemmän Viron miehitysmuseon ensimmäinen johtaja, inkeriläistaustainen Heiki Ahonen vietiin Permiin vankileirille. Samoin Lagle Parek ja Arvo Pesti. Tiedemies Jüri Kukk kuoli pakkosyöttämiseen saatuaan kahden vuoden tuomion ja protestoituaan sitä nälkälakolla. 

Osa toisinajattelijoista oli hengenmiehiä ja -naisia, osa kansallisaatetta kannattavia, jotkut markkinatalousihmisiä ja jotkut vain vapauden puolustajia. Neuvostoliiton aikana vielä tärkeää työtä vapauden eteen tehnyt Tiit Madisson päätyi jopa kansallissosialistiksi myöhemmin. Jopa Neuvosto-Eestin buddhalaisen veljeskunnan sihteeri, nykyään EKREn jäsen, Eva Pärnaste oli mukana.

Kuvataitelija, kirjailija ja arkkitehti Leonhard Lapin kuvaa taide-elämän samanlaista pakkopaitaa. Taide-elämä organisoitiin uudelleen heti 1944, kun Neuvostoliitto miehitti maan toisen kerran. Puoluejohtaja Nikolai Karotamm kehotti taiteilijoita kuvaamaan sodan ja kotirintaman sankareita. “Se oli selkeä ja kaikkia niitä taiteilijoita velvoittava tilaus, jotka tahtoivat jatkaa toimintaansa miehitetyssä maassa”, Lapin kirjoittaa teoksessaan “Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana” (Otava 1996). 

Lapin kuitenkin paljastaa, että virallisen taide-elämän rinnalla vaikutti myös epävirallinen, jonka koko luova yhteisö tiesi ja tunsi, mutta sensuuriviranomaiset tai poliitikot eivät. Epävirallinen kulttuuri levisi käsikirjoitusten, luentojen, ulkomaisen kirjallisuuden ja seuraelämän välityksellä. Taidehallin kellarissa olevalla KuKu-klubilla kohtasivat taiteilijat yhteiskunnallisesta statuksestaan huolimatta. Vaikka tietysti KGB valvoi ja kuunteli siellä toisiaan kohdanneita taiteilijoita, se antoi pienen hengitysaukon virolaisille taiteilijoille, ja klubilla saattoi viroakin puhua täysin vapaasti.

KuKu-klubi on edelleen voimissaan. Videolla punk-legenda Arvi Tapver jamittelee vironsuomalaisen sarjakuvataiteilijan ja muusikon Kivi Larmolan kera vuonna 2019.

Neuvostoliiton viimeisillä metreillä moni toisinajattelijoista oli perustamassa Viron kansallista riippumattomuuspuoluetta (Eesti Rahvusliku Sõltumatuse Partei), joka oli koko kommunisti-imperiumin ensimmäinen ei-kommunistinen puolue. 

Puolueesta muotoutui myöhemmin Isamaa-puolueen yksi alkutekijöistä. Puolueesta, josta muun muassa Lennart Meri nousi Viron ensimmäiseksi presidentiksi ja Mart Laar merkittäväksi pääministeriksi.

Moni oli utopisti uuden oman valtion suhteen ja niin oli iso osa kansastakin. Monien raskaiden ja vaikeiden aikojen jälkeen Virosta kuitenkin rakentui hieno valtio, jossa minäkin istun nyt tätä kirjoittamassa.

Liekö utooppisessa ajattelussa sittenkin joitain mahdollisuuksia parantaa maailmaa?

*

Politiikkaan on tapana pyrkiä joidenkin vastuullisten ihmisten lisäksi lauma helppoheikkejä, jotka naamioivat opportunisminsa aatteen, olkoon sitten konservatismi, reaktionarismi tai kommunismi, kaapuun. He luovat mielikuvia helpoista ratkaisuista ja utooppisista lopputulemista.

Todellisen utopian tavoittelu ei ole yhden vaalikauden asia eikä vallankumous ole koskaan onnistunut luomaan kunnollista yhteiskuntajärjestelmää. Voidaan kenties ajatella, että utopia on jatkuvassa muutoksessa oleva, elastinen ja liikkuva rakennelma, joka ohjaa jokaista progressiivista hetkeämme. Kun perustelemme itsellemme, miksi haluamme saada tämän muutoksen aikaiseksi. 

Kunta- ja europarlamenttivaaleissa Virossa äänioikeutettuna joudun miettimään muutaman vuoden välein keitä äänestäisin. Ovatko nämä opportunistit näitä opportunisteja vähemmän huonoja vai olisiko jollakulla halua muuttaa asioita parempaan suuntaan? 

Karl Marx sanoi legendan mukaan seuraajistaan: “Tiedän vain yhden asian: että minä en ole marxisti.” 

Minä voisin olla grouchomarxisti. Takki auki kohti utopiaa, askel askeleelta ja aina vähän kompastuen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s