Utopiakirjallisuudessa kautta aikain on esitetty varsin voimakkaita yhteiskuntajärjestelmien muutoksia. On ajateltu, että yhteisomistus, uskonnollisen lain seuraaminen, vegetarismi, libertarismi tai militantti feminismi olisivat tuoneet mukanaan uudenlaisen kokonaiskuvan, jonka mukaan maailma voitaisiin rakentaa.

Olen itse ajatellut asiaa hieman toisin, ja uskoakseni se voisi olla juuri suomalainen tapa ajatella utopiaa. Utopia ei Suomalaisessa utopiassa rakennu tyhjälle alustalle vaan on luonnollinen jatkumo Suomi-nimisen yhteiskuntajärjestelmän muutoksessa ja muutoshistoriassa. Muutokset ovat hitaita, mutta hitailla muutoksilla saadaan varminta taivallusta eteenpäin.

Romaanissa nuori nahkatakkinen mies ja vanhempi, sairauskohtauksessaan paremman maailman nähnyt vanhus kiistelevät muutoksen nopeudesta:

”Ja siis tän utopian rakentamiseen ei tarvittu muka vallankumousta? Nääkin kyttäsiat…” nuori mies aloitti ivallisesti.
”Ei. Mikään pysyvä, kaikille hyvä maailmanmullistus ei ole tapahtunut yhdessä eikä edes kymmenessä vuodessa. Niin kuin markkinatalous tai sosialidemokratia. Kaikki tapahtuu hitaasti, saumoja hioen”, vanhus vastasi koko vanhan miehen arvokkuudellaan. ”Mitään ei tule tapahtumaan viidessä vuodessa, mutta sadassa voi tullakin.”

Herbert Hoover voitti vuonna 1928 Yhdysvaltain presidentinvaalit kampanjasloganilla ”Kana jokaiseen pataan ja auto joka talliin.” Utopioissa tarvitaan konkretiaa konsulttiympäripyöreyden sijaan. COVID-kriisin jälkeinen maailma toki tarjoaa oivan mahdollisuuden tehdä rohkeampia loikkia eteenpäin ja monien toimintojen tai toimintatapojen digitalisoinnissa olemme tällaisen loikan jo nähneet.

Joka tapauksessa olemme nähneet jo liian monta vauhdikkaasti lanseerattua ja reaalimaailmassa epäonnistunutta utopiaa. Syntyköön suomalainen utopia toisin.